Lapualainen Tarja Pöntinen olisi pelannut kotikaupunkinsa Virkiän edustusjoukkueessa yhteen menoon neljännesvuosisadan, ellei kausi 1978 olisi jäänyt pelien osalta väliin. Pöntisen ura pääsarjassa kesti vuodet 1974–98.
– Muistelen olleeni tuomarina kolmospesällä yhdessä pelissä vuonna 1978. Tuntui silti, että ihan kultavuosi se oli, Pöntinen naurahtaa.
Välivuodelle oli hyvä syy. Elokuun 28. päivänä syntyivät tyttäret Tiia ja Miia. Kaudella 1993 Tarja ja Tiia voittivat yhdessä Suomen mestaruuden, 1997 koko kolmikko oli mukana Virkiän SM-hopeajoukkueessa.
– Tiia ja Miia olivat jo kuusivuotiaana harjoituksissa painelemassa. Tytöillä oli aina kova tunku päästä mukaan kentälle. Joukkuehaastattelussa he kirjoittivat 11-vuotiaana, että haluavat pelata äidin kanssa samassa joukkueessa. Marjo Valkama tuntui olevan heidän suosikkipelaajansa minun edelläni. No, Marjo on minunkin suosikkipelaajani, Tarja muistelee.
Tarja, silloin vielä Peräsalo, pelasi ensimmäisen pääsarjaottelunsa 15-vuotiaana. Virkiä oli edelliskesänä (1973) saavuttanut seuran ensimmäisen SM-mitalin pronssisena. Debyyttikaudella hän pelasi yhden ottelun, mutta tilastoihin kertyi heti lyöty ja tuotu juoksu.
– Virkiä voitti ekan mitalin juuri ennen tuloani, mutta Seinäjoki vei osansa pelaajista. Paavo Lakaniemi oli henkilö, joka johti nuorentuneen joukkueen menestykseen. Ensimmäisestä pelistäni muistan sen verran, että se oli Turussa.
– Yleisurheilu, hiihto ja varmaan jotain muitakin lajeja oli nuorena ohjelmassa. Kavereiden kanssa koin, että parhaat mahdollisuudet pärjätä olivat pesäpalloilussa. Harrastin yli kolmekymppiseksi lentopalloiluakin. Se oli hyvä vastapaino. Tuli huollettua kättä.
Pöntisen nousu ja Virkiän paluu mitalitasolle oli nopea. Pöntinen pelasi ensimmäisen kahdeksasta Itä–Lännestään SM-hopeakesänä 1977.
Vuosina 1977–93 Virkiä oli 11 kautta välierätasolla. Menestysputki huipentui seuran kolmanteen mestaruuteen 1993. Pääosan kultakaudesta 1993 Tiia-tytär oli 14-vuotias.
– Tyttöjen kehitys oli räjähdysmäistä. Äkkiä ottivat paikkansa joukkueessa. Mestaruuden jälkeen tuli tilaa, Tarja Pöntinen toteaa.
Pääosan urastaan Tarja Pöntinen pelasi ykkösvahtina.
– Aloitin takakentältä Turjan Paulan kanssa. Kopparipari oli legendaarinen. Kokeilin jopa lukkarina olemista, mutta ei siitä sen enempää, Pöntinen hymähtää.
Sisäpelissä Pöntisen roolikehitys oli hyvin lajinomainen, etenijästä vaihtolyöjäksi ja uran päättyminen jokerina. Kesä 1986 oli pronssinen, mutta 18 ottelussa sivalletut 5+51 juoksua toivat lyöjäkuningattaren pysyvän tittelin, jonka kuorrutukseksi tuli valinta Vuoden naispesäpalloilijaksi.
– Vaihtolyönnit olivat vahvuuteni. Mikään kunnarilyöjä en ollut.
Tarja voitti kolme naisten Suomen mestaruutta, Tiia neljä ja Miia kaksi. Miiasta tuli kuitenkin ainoana maailmanmestari.
– Lapseni tuntuvat minusta paljon legendaarisimmilta kuin itseni koen. Itkuinen viikonloppu Kunniagalleriaan nimeäminen kuitenkin oli. Miiahan meistä eniten mestaruuksia voitti, kun salibandyuransa vei Seinäjoen Peli-Veljistä Tampereelle Classiciin ja maajoukkueen maalivahdiksi.
Omista mitaleistani en edes tiedä missä ne mahtavat olla.
Kovinkaan mahdotonta ei olisi, vaikka jatkoksi tulisi pääsarjapelaajaa vielä kolmannessa polvessa.
– Lupaavalta näyttää, että tulee! Tiialla on kymmenvuotias Luna-tytär Haapakosken Jussin kanssa. Tahtoa pelihommiin tuntuu olevan, Tarja määrittelee.
Perheen majapaikka on Lapualla, vaikka Jussi Haapakoski työskenteleekin nykyisin Sotkamon Jymyn kakkospelinjohtajana.
Peliuran jälkeen Tarja jatkoi kannustajan roolissa.
– Ehkä likkojen jaksamiseen vaikutti, että oli tuki takana. Monta vuotta lopettelin. Olin jo sopinut Heikki Kauppisen kanssa, että lopetan 1997. Onnistumisia ei enää viimeisinä vuosina tullut. Koin kuitenkin, että oli hyvä jatkaa vielä vuosi. Aika vähillä vaivoilla pääsin uran aikana, mutta nyt alkaa rassata pienet kulumat.
Pari asiaa Pöntinen päätti peliuran päätyttyä.
– Kiitos, ei linja-automatkoja! Ei mielellään mitään suunnitelmiakaan! Sukujuhlat jäivät 25 vuotta käymättä. Vähän olen pyydellyt niissä nyt anteeksi.
– Olen ollut nelisenkymmentä vuotta töissä verohallinnossa. Hommiin menin 1982. Lomapäivät olivat pelipäiviä. Voi olla, että työnantajalle oli hyödyksi, etten pitänyt pitkiä lomia.
Nyt Pöntisen jäljellä olevat työpäivät mitataan enää kaksinumeroisina.
Mitä pesäpalloilussa pitäisi muuttaa?
– Ainakin naisten kentän pidennys on typerä ajatus. Juoksuja tulee nytkin niin hirveästi. Jaksopeli on tosi hyvä juttu. Sen ansiosta peli on pelattava loppuun asti. Ohittamisesta (lyöjien välistä jättö) en pidä ollenkaan.
Pesäpallon kunniagalleriaan valitut Tampereen Itä-Lännessä kesällä 2022. Vasemmalta: Henna Salminen, Riitta Rajamäki, Marita Karhunen, Tarja Pöntinen, Marja Solakivi, Mirja Valtonen (Aino Liimataisen tytär). Kuva: Juuso Koro
TARJA PÖNTINEN (os. PERÄSALO)
- Syntynyt 8.4.1959
- Ainoa seura pelaajaurallaan Lapuan Virkiä
- Pääsarjassa loppusarjoineen vuosien 1974–98 aikana 24 kauden aikana 425 ottelua, 37+557 lyötyä ja 374 tuotua juoksua
- Vuoden pesäpalloilija 1986
- Lyöjäkuningatar 1986
- Kolme Suomen mestaruutta, viisi SM-hopeaa ja kaksi SM-pronssia
- Pelannut kahdeksan Itä–Länttä ja kuusi Liitto–Lehdistöä
