Pallonlyöntipelien historia ulottuu Suomessakin vuosisatojen päähän. Perinteiset pelit alkoivat kuitenkin menettää suosiotaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun uudenlainen kilpaurheilu valtasi alaa. Juuri parempaan saumaan ei olisi suomalaisittain voinut osua muuan Lauri ”Tahko” Pihkalan syntymä Pihtiputaalla 5.1.1888.

– Pallo, se vetää puoleensa kuin vesi ankanpoikaa ja opettaa haltijaansa!

Pihkala kiinnostui urheilusta ja uskoi erityisesti pallopelien vetovoimaan. Suomessa tuohon aikaan pelattu kuningaspallo ei kuitenkaan kelvannut Pihkalalle sellaisenaan, vaan tarvittiin kilpailullisempi ja muutenkin kiinnostavampi peli innostuksen lisäämiseen.

Kehitystyötä vauhditti tutustuminen baseballiin Yhdysvalloissa. Pihkala imi vaikutteita baseball-kokemuksistaan, yhdisti niitä perinteisiin eurooppalaisiin peleihin ja lisäsi mukaan omia ajatuksiaan. Kuningaspallon ja pitkäpallon jälkeen syntyi lopputuotteena Suomen kansallispeli pesäpallo, jonka virallinen kilpailutoiminta käynnistyi 1922. Pesäpallokenttään piirrettiin kolmas kenttäpesä, merkittävimpänä erona edeltäjäänsä pitkäpalloon.

Alkuajat olivat ratkaisevia uuden pelin kannalta. Erityisesti suojeluskunnat ja koulut toimivatkin tehokkaina pesäpallon levityskanavina. Hiljattain itsenäistyneelle Suomelle kansallispeli oli tärkeä yhteisöllisyyden lähde. Urheilu yleensäkään ei ollut Pihkalalle päämäärä sinänsä, vaan väline yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseksi. Sellaisia olivat esimerkiksi kansallinen yhtenäisyys, yleisen hyvinvoinnin lisääminen sekä lasten ja nuorten kasvattaminen.

Pihkalan ajatuksena oli luoda kaikille sopiva kansallispeli. Naisten kilpailutoiminta käynnistyi pesäpallossa jo 1931, ensimmäisenä lajina Suomessa. Samana vuonna Pesäpalloliitto perustettiin kansallispelimme erikoisliitoksi. Työväen Urheiluliiton (TUL) ensimmäinen pesäpallomestaruus ratkaistiin 1930. Näkyväksi ja innostavaksi tapahtumaksi nousi Itä-Länsi-ottelu, joka pelattiin ensimmäisen kerran Helsingin Hesperiassa 2. lokakuuta 1932.

Yhteiskunnallisesti epävakaat olot heittivät kapuloita rattaisiin pesäpallon alkuaikoina. Seuraavaksi myönteisen kehityksen pysäytti toinen maailmansota, joka pakotti kilpailutoiminnan ajoittain tyystin tauolle. Vaikka pesäpallo oli paikoin suosituinta urheilua rintamalla, kaikesta – eikä vähiten välineistä – alkoi olla pulaa. Raaka-aineita tarvittiin ymmärrettävästi lähinnä armeijan varustamiseen. Sota tuhosi myös laajasti suomalaista pesäpallo- ja urheilukulttuuria, sillä luovutetussa Karjalassa toimi useita erittäin aktiivisia urheiluseuroja. Osa niistä, kuten Helsinkiin siirtynyt Puna-Mustat, jatkoi toimintaansa uudella paikkakunnalla.

Jälleenrakennuksen aikana ilmassa oli optimismia. Myös pesäpallotoimijat katsoivat luottavaisina tulevaan ja lähtivät vauhdittamaan kansallispelin eteenpäinmenoa useilla eri sektoreilla. Kansalliselle itsetunnolle merkittävänä tapahtumana Helsinki sai kunnian järjestää jo kertaalleen (1940) peruuntuneet kesäolympialaiset 1952. Näytöslajina mukana ollut pesäpallo innosti 19 309 katsojaa paikan päälle Helsingin olympiastadionille, mikä on tänäkin päivänä pesäpallo-otteluiden kaikkien aikojen yleisöennätys.

1960–70-luvuilla valokeilaan nousi useita vahvoja pesäpallon erikoisseuroja, kuten Hyvinkään Tahko, Imatran Pallo-Veikot, Jyväskylän Kiri, Kouvolan Pallonlyöjät, Oulun Lippo, Sotkamon Jymy ja Vimpelin Veto. Lajin asema vahvistui maakunnissa – samalla, kun ensimmäisiä vuosikymmeniä dominoinut Helsinki alkoi menettää asemiaan. Helsingin Puna-Mustat voitti miesten Suomen mestaruuden 1973 ja naisten Suomen mestaruuden 1976, mutta tämän jälkeen ei mestaruusjuhlia ole pääkaupungissa vietetty. Hienoja elämyksiä koettiin kuitenkin 1980-luvulla Olympiastadionin Itä-Länsi-otteluissa. Arvo-otteluiden yleisöennätykseksi kirjattiin 13 500 katsojaa Olympiastadionilla 1984.

Kansallispelin aseman vahvistuminen näkyi kaikilla tasoilla. Koulutustoiminta meni eteenpäin, koulupesäpallo kukoisti sekä ensimmäinen varsinainen lasten ja nuorten pesäpalloleiri, 33 joukkueen Suurleiri, järjestettiin Porissa 1972. POPS-projekti (”Pesis On Peleistä Suomalaisin”) toi pesäpallolle runsaasti yhteiskunnallista painoarvoa ja näkyviä käytännön toimia 1980-luvulla.

Kilpailutoiminnassa toteutettiin merkittäviä uudistuksia. Pudotuspeleistä muodostui kauden huipennus, hiekkatekonurmikentät veivät olosuhteet uudelle tasolle, päänsuojuksen käyttö 1989 alkaen lisäsi turvallisuutta, jokeripelaajat ottivat paikkansa sisäpelin erikoisosaajina, tulospalvelu nosti pesäpallon lajirajat ylittäen tietoteknisen kehityksen aallonharjalle ja pistelaskujärjestelmän mullisti kaudelle 1994 lanseerattu jaksopeli.

Joukkueiden tekeminen ammattimaistui 1990-luvulla. Superpesiksestä tuli pesäpallon pääsarjojen brändi, joka kiinnosti niin yleisöä kuin yhteistyökumppaneita. Stadion-hankkeet eri puolilla Suomea takasivat erinomaiset puitteet ottelutapahtumille. Pesäpallolla meni lujaa – ja tunnetuin seurauksin liian lujaa – 1990-luvun lopulle tultaessa.

Pesäpallo kohtasi historiansa suurimman kriisin, jonka jälkeen koko toiminnan arvopohja ja -perusta luotiin uusiksi. Palattiin perusasioiden äärelle etsimään liikunnan ja urheilun syvintä olemusta, alkuperäistä tarkoitusta. Pesäpallon onneksi löytyi tukijoita, jotka uskoivat kansallispelin yhteiskunnallista perustelua uuden alun rakentamiseksi.

Toipuminen vei aikansa, mutta määrätietoinen tekeminen tuotti tulosta. Pesäpallo lunasti uudelleen paikkansa vastuullisena toimijana suomalaisella liikunnan ja urheilun kentällä. Superpesis on yksi johtavista kotimaisista palloilusarjoista ja naisten puolella ylivoimainen katsojaykkönen. Valtakunnalliset lasten ja nuorten pesäpalloleirit keräävät ennätyksellisiä osallistujamääriä. Uutuuksien, kuten Pesisliikkarin, myötä pesäpalloharrastuksen pariin on mahdollisuus hakeutua jopa taaperoikäisenä.

Koko historiansa ajan pesäpallon on pitänyt sopeutua yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. Sama pätee tulevaan, kun muuttovirrat suuntaavat yhä voimakkaammin kaupunkikeskuksiin sekä monikulttuurisuus ja etninen monimuotoisuus entisestäänkin yleistyvät. Pesäpallolla on kuitenkin oma merkittävä paikkansa urheilukentässä suomalaisena erikoisuutena, kansallisena ylpeydenaiheena.

Saattavathan tulevat sukupolvet onnistuvat siinä, missä aiemmin ei ole tullut lopullista läpilyöntiä. Pesäpallo on löytänyt paikkansa jo Aasiasta, Amerikasta ja Australiasta asti, mutta toistaiseksi kansainväliset vientiyritykset ovat jääneet tuloksellisesti laihoiksi. Peli itsessään on timanttinen ja huolellisen kehitystyön upea lopputulema. Kun pelistä innostuu, pesäpallo vie mennessään ja tarjoaa uusia näkökulmia kokeneemmallekin seuraajalle.