Kohti uutta johtokuntaa: Keittiönpöydän äärestä näkee yllättävän pitkälle
Pesäpalloliiton uusi johtokunta ja puheenjohtaja valitaan liiton syyskokouksessa. Tällä hetkellä on käynnissä avoin haku johtokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Blogisarjamme "Kohti uutta johtokuntaa" toisessa osassa pesis-isä ja joukkueenjohtaja Sami Mähönen pohtii pesäpallon tulevaisuutta.
KEITTIÖNPÖYDÄN ÄÄRESTÄ NÄKEE YLLÄTTÄVÄN PITKÄLLE
Pesäpallon isot ratkaisut tehdään muualla kuin perheen keittiönpöydän ääressä. Silti juuri siellä näkyy yllättävän hyvin, mitä ne tarkoittavat käytännössä. Pesis-isänä olen viime vuosina alkanut katsoa tuttua lajia uudesta suunnasta.
Pesäpalloliiton johtokunnan avoin haku pysäytti miettimään suhdettani lajiin ja sitä, mitkä asiat pesäpallon tulevaisuudessa askarruttavat. Hetken harkitsin hakemista, mutta totesin, etteivät omat resurssini tällä hetkellä riitä tehtävään.
Kun mietin, mitä itse haluaisin pesäpallon tulevaisuudesta sanoa, ajatukseni palasivat jatkuvasti samaan paikkaan. Perheen keittiönpöydän ääreen.
Pesäpallo on ollut osa elämääni käytännössä aina, ja olen nähnyt lajia monesta suunnasta. Pelasin A-junioreihin asti ja toimin vuosia juniorivalmentajana ja pelinjohtajana. Olin aikanaan mukana myös Sotkamon Jymyn edustusjoukkueen kilpailutoiminnassa. Taloushallinnon asiantuntijana olen päässyt katsomaan niin yhdistysmuotoisen kuin yhtiöitetynkin seuratoiminnan talousprosesseja.
Silti vahvimmat uudet havaintoni junioripesäpallosta olen tehnyt vasta viime vuosina, ensin joukkueen taustajoukoissa ja nyt joukkueenjohtajana, samalla kun olen katsonut kaikkea myös C-ikäisen tytön isän silmin. Siinä roolissa moni asia näyttää erilaiselta.
Tämä kirjoitus ei ole arvio yksittäisen seuran toiminnasta eikä yritys tarjota yhtä oikeaa mallia muulle pesäpallo-Suomelle. Oma arkeni ja kokemukseni ovat syntyneet Sotkamossa, mutta näkemykseni on rakentunut paljon laajemmin eri rooleistani, työkokemuksestani sekä lukuisista keskusteluista eri puolilla Suomea toimivien pesäpalloihmisten kanssa.
En väitä tuntevani koko suomalaista pesäpallokenttää. Olen kuitenkin nähnyt sen verran, että ymmärrän, kuinka erilaisissa olosuhteissa seurat toimivat. Väestöpohja, etäisyydet, olosuhteet, talous, seurakulttuuri, vapaaehtoisten määrä ja ympäröivät verkostot vaihtelevat paljon. Siksi en usko yhteen oikeaan seuratoiminnan malliin. Kiinnostavampaa on tunnistaa ne kysymykset, jotka erilaisuudesta huolimatta yhdistävät meitä, ja ne hyvät käytännöt, joista voimme oppia toisiltamme.
Mitä keittiönpöydällä näkyy?
Keittiönpöytä ei tietenkään ole koko pesäpallo. Siitä ei johdeta huippupesistä, sarjajärjestelmiä, seuraverkostoa tai lajiliittoa. Mutta siellä näkyy yllättävän hyvin, miten monet järjestelmän ratkaisut lopulta toimivat käytännössä.
Pöydällä ovat seuraavan viikon harjoitukset, pelimatkat, leirit, maksut, talkoot, varainhankinta, kuljetukset ja muun perheen aikataulut. Siinä huomaa nopeasti, paljonko harrastus vaatii rahaa, aikaa ja järjestelyä. Kaiken keskellä on lopulta se tärkein ihminen, nuori pelaaja. Kuinka innokkaasti hän odottaa huomista harjoitusta?
Olen miettinyt, pitäisikö ainakin suurimpien ratkaisujen yhteydessä tehdä jonkinlaista keittiönpöytävaikutusten arviointia. Ei niin, että kaikki päätökset tehtäisiin perheiden ehdoilla. Välillä voisi olla hyödyllistä kysyä, miltä ratkaisu näyttää lopulta pelaajan ja hänen perheensä arjessa. Lisääkö se innostusta vai kuormitusta? Madaltaako vai nostaako se harrastamisen kynnystä? Kenen ajalla, rahalla tai vapaaehtoistyöllä se lopulta toteutetaan?
Pelaajan näkökulmasta mietityttää erityisesti se, kuinka rakennamme erilaisia tapoja pysyä lajissa. Tarvitsemme kunnianhimoisen ja laadukkaan kilpailijapolun huippua tavoitteleville. Yhtä tärkeää olisi olla paikka myös sille nuorelle, joka rakastaa pelaamista, mutta ei halua rakentaa koko nuoruuttaan kilpaurheilun ehdoilla. Liian helposti vaihtoehdot voivat jossain vaiheessa muuttua muotoon, että sitoudut enemmän tai lopetat. Kilpapelaamisen päättymisen ei pitäisi tarkoittaa pesäpallosuhteen päättymistä. Pelaajasta voi myöhemmin tulla harrastaja, valmentaja, pelinjohtaja, tuomari, seuratoimija, kannattaja tai vuosien päästä vanhempi, joka istuu keittiönpöydän ääressä oman lapsensa harrastuksen kanssa.
Siksi lisenssimäärien rinnalla olisi kiinnostavaa miettiä, kuinka pitkän ja merkityksellisen suhteen pystymme rakentamaan ihmisen ja pesäpallon välille.
Tähän liittyy toinen arkinen, mutta tärkeä kysymys. Miten harjoituksesta tehdään yksi päivän odotetuimmista hetkistä, ottelusta viikon odotetuimpia tapahtumia ja leiristä vuoden odotetuimpia kokemuksia? Vähän kärjistäen, miten pesäpallo voittaa kännykän?
Sitä ei voiteta yksistään kielloilla tai ruutuajasta saarnaamalla. Se voitetaan sillä, että kentälle ja kavereiden mukaan on mukavampaa lähteä kuin jäädä kotiin. Jos siinä onnistutaan, seura tekee samalla jotain paljon suurempaa kuin kasvattaa pelaajia. Joukkueessa opitaan vastuuta, yhdessä tekemistä, tavoitteellisuutta, muiden huomioimista, pettymyksen sietämistä sekä voittamista ja häviämistä. Ne ovat hyviä eväitä elämään.
Kun väestöennuste muuttuu kilometreiksi
Pesis-isän keittiönpöydällä tulevaisuus näkyy myös toisella tavalla.
Kuntapäättäjänä seuraan huolissani lasten määrän kehitystä Suomessa ja sitä, kuinka erilaiseksi kehitys muodostuu eri alueilla. Tilastoissa tämä näyttäytyy ikäluokkina, ennusteina ja tulevaisuuden palveluverkkona. Pesis-isänä sama asia muuttuu konkretiaksi. Missä tämän päivän nuorempien junioreiden harjoitukset ovat muutaman vuoden päästä? Jos omassa seurassa ei jossakin ikäluokassa enää riitä pelaajia, kuinka kaukana harjoitellaan, montako kertaa viikossa sinne ajetaan ja miten kuljetukset järjestetään?
Siinä väestöennuste muuttuu nopeasti perheen kalenteriksi, kilometreiksi ja euroiksi.
Seurojen välinen yhteistyö voi siksi tulevaisuudessa tarkoittaa paljon muutakin kuin yhteisjoukkuetta siinä vaiheessa, kun omat pelaajat eivät enää riitä. Se voi tarkoittaa yhteisiä pelaajapolkuja, valmennusresurssien jakamista tai harjoitusryhmiä. Kaikkialla haaste ei ole sama. Toisilla alueilla joudutaan miettimään pelaajien riittävyyttä, toisilla sitä, miten kasvavaan kysyntään vastataan. Väestökehitystä emme pesäpallossa pysty muuttamaan. Siihen pystymme vaikuttamaan paljonkin, kuinka hyvin muutokseen valmistaudumme. Missä vaiheessa esimerkiksi naapuriseura on kentällä kilpailija, mutta lajin tulevaisuuden kannalta samalla kumppani, jonka kanssa varmistetaan, että alueella pelataan pesäpalloa vielä kymmenen vuoden päästä?
Tavoitteet näkyvät lopulta myös verkkopankissa
Keittiönpöydän ääressä olen miettinyt uudella tavalla myös seuran, joukkueen ja perheen välistä suhdetta.
Joukkue ei ole seuran ulkopuolinen asiakas eikä pieni erillinen yhdistys saman logon alla, vaan osa seuraa. Seurassa vuosien aikana rakennetun osaamisen ja toimintatapojen pitäisi auttaa myös yksittäisiä joukkueita onnistumaan, eikä samoja perusasioita pitäisi joutua ratkaisemaan jokaisessa ikäluokassa uudelleen.
Seuran tavoitteiden, toiminnan ja resurssien pitäisi vastata toisiaan. Missiot ja visiot saavat, ja niiden pitääkin olla korkealentoisia. Mutta strategia ei ole toivelista.
Jos haluamme enemmän harjoittelua, laadukkaampaa valmennusta, kilpailutoimintaa, leirejä, ja tapahtumia, joku myös järjestää ja maksaa sen. Taloushallinnon näkökulmasta tämä näyttää resursoinnilta, tulopohjalta ja vaikuttavuudelta. Keittiönpöydässä sama asia näkyy yksinkertaisemmin: paljonko tämä maksaa ja mitä meidän perheeltämme tarvitaan?
Junioritoiminnassa minua on yllättänyt, kuinka paljon taloudellista ja käytännön vastuuta joukkueilla ja perheillä voi olla. Vanhemmat maksavat, kuljettavat, myyvät, järjestävät ja mahdollistavat. Yhteisessä tekemisessä syntyy yhteisöllisyyttä ja tunnetta siitä, että tämä on meidän joukkueemme ja seuramme. Tämä on samalla suomalaisen seuratoiminnan valtava vahvuus, mutta vapaaehtoisuutta ei voi pitää rajattomana resurssina.
Vastuun siirtäminen perheille ei ole varainhankintastrategia. Jos toiminnalle asetetaan tavoitteet, niiden toteuttamiseen tarvitaan resurssit. Osa voidaan rahoittaa kumppanuuksilla, tapahtumilla, avustuksilla, myynnillä ja muulla varainhankinnalla. Se osa, jota ei saada muualta, päätyy junioritoiminnassa helposti vanhemman verkkopankkiin tai perheen ajankäytöksi. Olennaista on välillä pysähtyä kysymään, missä vaiheessa yhteisesti asetetusta tavoitteesta tulee yksittäisen perheen maksettava tai tehtävä.
Perheissä on samalla valtavasti osaamista, kontakteja ja verkostoja. Vanhempaa ei aina kannata ensimmäisenä nähdä kioskivuoron tekijänä tai tuotteen myyjänä. Hänen osaamisensa tai verkostonsa voi olla koko seuralle paljon arvokkaampi voimavara. Seura voi parhaimmillaan koota vuosien aikana syntynyttä osaamista yhteiseen käyttöön ja rakentaa suhteita ympäröivään yhteisöön, yrityksiin, kuntaan, kouluihin, oppilaitoksiin, muihin yhdistyksiin, alumneihin ja kannattajiin.
Seuran elinvoimaa ei ratkaise vain se, paljonko sillä itsellään on rahaa tai työntekijöitä. Paljon ratkaisee myös se, kuinka hyvin se pystyy muuttamaan ympärillään olevan osaamisen, verkostot ja yhteistyöhalun yhteiseksi voimavaraksi.
Mitä jos aloittaisimme oikeista kysymyksistä?
Pienen paikkakunnan ja suuren kaupungin seura toimivat eri lähtökohdista. Yhdessä seurassa on palkattua henkilöstöä, toisessa lähes kaikki tehdään vapaaehtoistyöllä.
Ehkä lajiliitonkaan tärkein tehtävä ei siksi ole tarjota kaikille samaa valmista mallia, vaan tunnistaa erilaiset toimintaympäristöt, löytää niiden keskeltä yhteisiä haasteita, levittää toimivia käytäntöjä ja auttaa seuroja kasvattamaan omaa kykyään onnistua. Hahmotan kokonaisuuden aika yksinkertaisesti. Liitto auttaa seuraa onnistumaan, seura auttaa joukkuetta onnistumaan ja joukkue auttaa pelaajaa onnistumaan.
Tiedon pitäisi kulkea yhtä hyvin myös takaisinpäin. Pelaajan ja perheen kokemus joukkueelle, joukkueen havainnot seuralle ja sieltä tarvittaessa myös laajemman päätöksenteon käyttöön.
Mitä enemmän olen pesäpalloa eri rooleista nähnyt, sitä selvemmäksi on tullut, kuinka erilaisia todellisuuksia suomalaisen pesäpallon sisään mahtuu. Yhteisten vastausten sijaan meidän kannattaa löytää ensin oikeat yhteiset kysymykset.
Yksi niistä voi olla hyvin yksinkertainen. Sellainen, jonka näkee parhaiten siellä keittiönpöydän ääressä. Kuinka innokkaasti nuori odottaa huomista harjoitusta?
Sami Mähönen
Pesis-isä ja juniorijoukkueenjohtaja
Johtokuntaan voi hakea 30.9. mennessä. Lue lisää avoimesta hausta täältä.