Jos Etelä-Pohjanmaata pidetään pesäpalloilun kehtona ja Sotkamoa vuosisata lajin keksimisen jälkeen lajin kultatakomona, tulee aliarvioineeksi Kymenlaakson merkitystä. Kaakonkulma oli ainakin pesäpalloilussa kaikkea muuta kuin maan syrjäinen nurkka 1950-luvun aikoihin.
Kaikki tuntevat Kouvolan Pallonlyöjien tai Haminan Palloilijoiden historian. Harva taitaa muistaa, että Kuusankosken Veto oli kolminkertainen Suomen mestari. Veto sekä kunnan toinen seura Kuusankosken Puhti pelasivat kymmenen pääsarjakautta. Samaan ylsi Raussin kasvattajaseura Myllykosken Kilpa-Veikot. Koko kolmikon kotikentät ovat nykyään Kouvolaa.
– Paremmat urheilijat pelasivat pesäpalloa, ammattikoululaiset jalkapalloa, joka oli maakuntasarjatason laji tuolloin Myllykoskella, muistelee nykyinen espoolainen Raussi.
Raussin pelaajaurakin oli melkoinen. Hän pelasi täyden (silloin 12 ottelua) kauden SM-sarjaa MyKV:n väreissä jo 16-vuotiaana, löi 1+8 ja toi yhdeksän juoksua.
– Olin nuorin pääsarjapelaaja. Vimpelin legenda Jaakko Nygård pelasi ensimmäisen kautensa samana kesänä, mutta hän oli minua viikon vanhempi.
Seuraavalla kaudella (1954) MyKV sijoittui kitkerästi neljänneksi menetettyään mitalin päätöskierroksella. Raussi kantoi seuran edustuspaitaa kolmen pääsarjakauden jatkeeksi vielä neljä kautta suomensarjassa (tuolloin toiseksi korkein sarjataso), kunnes Kouvolan houkutukset veivät miehen kohti mestaruuksia.
– Myllykoskella oli vain keskikoulu. Lukioon mentiin yleensä Inkeroisiin, mutta luokkamme pojat päättivät lähteä Kouvolaan. Kotoani piti polkea ensin viisi kilometriä, että pääsin bussin tai junan kyytiin. Kun koulua käytiin lauantaisinkin, näin talvisin kotimökkini valoisassa vain sunnuntaisin, Raussi hymähtää.
Liikunnanopettajaksi Helsingissä opiskellut Raussi saattaisi aivan yhtä hyvin olla Oranssipaitojen legenda. Ratkaisevaa taisi olla se, että MyKV:n toinen legendakasvatti Antero Viherkenttä siirtyi KPL:n riveihin.
– Minulla oli pitkään mukana yleisurheilu. Haminastakin kieltämättä kyseltiin pesäpalloilemaan.
Raussi oli kakkosvahti ja maan kenties luotettavin pomppovaihtaja. Jo ensimmäisellä KPL-kaudellaan hän oli SM-hopeajoukkueessa sarjan etenijätilaston kakkonen. Takana oli kaksi Itä–Länttä, kunnes kesällä 1966 Koplassa tärppäsi.
KPL ja Vimpelin Veto päätyivät sarjassa tasapisteisiin. Tarvittiin uusintaottelu mestaruudesta.
– Vimpeliin emme olisi suostuneet menemään missään tapauksessa, Raussi kertoo.
Veto oli voittanut KPL:n Saarikentällään juoksuin 4–1 ja käynyt möyhentämässä KPL:n Kouvolassa peräti 19–4. Vedon juoksuero runkosarjassa oli 36 juoksua Koplaa parempi. KPL voitti useita otteluita juoksulla, kotonaan IPV:n (9–8) ja Lipon (6–5) sekä vieraissa Puurtilan Kisa-Pojat (4–3).
Jotta ratkaisupelistä saatiin tehtyä kunnolla tiliä, KPL keksi ratkaisun, jolla vältettiin meneminen puolueettomalle kentälle. Vedolle tarjottiin 60 prosenttia pääsylipputuloista ja tarinan mukaan takuu vähintään 5000 katsojasta.
KPL:n kotipelien katsojakeskiarvo 2785 oli liki kaksinkertainen runkosarjan kokonaiskeskiarvoon verrattuna. Uusintaottelun yleisömäärä oli 5391. KPL:n ensimmäinen Suomen mestaruus ratkesi Kouvolassa pelatussa uusintaottelussa 2. lokakuuta 1966. Uusintaotteluakin Veto johti seitsemän vuoroparin jälkeen vielä 5–3, kunnes KPL:n kahdeksan juoksun näytös viimeistä edellisessä vuoroparissa tyrmäsi vieraat. Mestaruusjuhlat lähtivät käyntiin Koplan voittoluvuin 12–6.
Raussi oli mestarijoukkueen kapteeni tai oikeastaan enemmänkin.
– Sain silloiselta pelinjohtajaltamme usein puheenvuoron kertoa pelaajillemme vastustajasta, Raussi kuvailee.
Kauden päätteeksi Raussi taisi kysyä muulta joukkueelta, olisiko hänestä heidän mielestään enemmän hyötyä pelaajana vai pelinjohtajana. Hyötyä olisi varmasti ollut molempina, mutta siitä alkoi kouvolalaisen pesäpalloilun kultakulku.
Mestaruuden uusiminen onnistui kolmesti putkeen eli 1967–69. Neljän peräkkäisen kullan putkella KPL sivusi Lahden Mailaveikkojen (1949–52) saavutusta. Seuraavaksi samaan pystyi Sotkamon Jymy vuosina 2001–04. Vuosikymmentä myöhemmin Jymy korjasi lipsahduksensa saavutettuaan 2011–15 lajihistorian ainoana miesten seurana viisi peräkkäistä mestaruutta.
Raussin ura viuhkamiehenä alkoi melkoisella näytöksellä, kun KPL voitti 1967 mestaruuden 22 kierroksen runkosarjassa peräti kahdeksan pisteen erolla hopeaseura Ulvilan Pesä-Veikkoihin. KPL koki ainoan kotitappionsa vimpeliläisiä (7–8) vastaan. Niukimman kotivoiton (12–9) Kopla otti UPV:sta. Viisi kotipeleistä päättyi vähintään kymmenen juoksun erolla!
Mitalijoukkueet KPL, UPV ja ViVe olivat ulkopeliltään yhtä tiukkoja, mutta pahimpiin kilpailijoihinsa nähden omalla sataluvullaan (263) ollut KPL takoi juoksuja aivan eri tahtiin.
Koplan Ilkka Kauppinen voitti etenijäkuninkuuden tuotuaan 59 juoksua. Pekka Taulasalo (6+41) oli lyöjätilaston kolmonen.
– Raussi paneutui hommaan niin tarkasti, että joka vuosi keksittiin joku temppu, jolla tehtiin ilmaisia juoksuja. Vastustajan pelaajista oli tarkat tiedot määrätyistä jutuista, jota he eivät saaneet toteuttaa. Raussilla on erinomainen muisti. Hän luki lehdistä otteluselostuksia ja laittoi sieltä korvan taakse asioita, kuvailee tuon ajan ylivertainen kakkospolttaja ja viisinkertainen Suomen mestari, kuusankoskelaiskasvatti Antero Vatto.
Pitää muistaa, että elettiin lankapuhelimien aikaa. Videoita ei ollut käytössä eikä vastustajia voinut paljoa paikan päällä vakoilla. Jokeripelaajia ei tunnettu. Vaihtomiehet pääsivät pelaamaan hyvin harvoin.
Vuoden 1967 mestaruuskauteen liittyy myös huima legendatarina, jonka Raussi kysyttäessä tosin värittää vaatimattomammaksi.
Ikuinen irvileuka Taulasalo joutui tarinan mukaan katselemaan yhden vierasottelun jälkimmäisen puoliskon vaihtopenkillä Raussin otettua jo pelin puoliväliin mennessä kahdeksan juoksua lyöneen Taulasalon vaihtoon. Tarinan mukaan asiaa ihmeteltiin, kysyttiin Raussilta ja saatiin vastaus, ettei kukaan olisi kestänyt Pekkaa pitkällä paluumatkalla, jos tämä olisi lyönyt vielä kahdeksan juoksua lisää.
– Joo, olen lukenut liioitellun tarinan jostain. Kirjoituksessa on väitetty, että olisin ottanut hänet tauolla vaihtoon. Eihän silloin mitään taukoja ollut. Otteluissa pelattiin yhteen menoon yhdeksän vuoroparia. Se ottelu oli Nurmeksessa ja vedin Taulasalon sivuun ehkä seitsemännessä vuoroparissa, kun meillä oli joku 10–15 juoksun johto (KPL voitti pelin 25–2). Halusin, että Suden ”Tassu” (Reino Susi) saa myös peliaikaa.
– Enkä olisi osannut vastata tarinan mukaisella letkautuksella. Se on kirkkaasti kaikkien aikojen parhaan pesäpallokolumnisti (Niilo) ”Nika” Kauppilan keksintöä!
Vuonna 1968 juuri mikään ei muuttunut. KPL, UPV ja ViVe olivat jälleen mitalijoukkueet samassa järjestyksessä. KPL hävisi viidesti, mutta UPV menetti viiden tappion lisäksi kolme pistettä tasapeleillä. Niistä syntyi periaatteessa mestaruuden tuonut kolmen pisteen ero. Toisaalta saattoi myös pohtia KPL:n asenteen olleen paremmin kohdallaan. KPL:ltä ei kolmelle putoajaseuralle lipsunut pistettäkään, mutta UPV menetti niille kolme pistettä.
Ulvilassa, aivan Porin kupeessa, koettiin uusi SM-sarjan yleisöennätys, kun Pesä-Veikkojen ja Koplan kohtaamista saapui todistamaan 5764 katsojaa.
Koplan kenties kaikkien aikojen ykköspelaaja Pertti Lonka nimettiin Vuoden lukkariksi. Vuoden pesäpalloilijaksi sen sijaan valittiin suomensarjasta Lahden Mailaveikkojen Heikki Laine, tämän kauden koplalaisen Eemeli Laineen isoisä.
– Se ei ollut vääryys. Heikki oli kaikessa hyvä! Hän olisi päässyt mihin tahansa mestaruussarjan joukkueeseen, muttei koskaan lähtenyt pois Lahdesta, Raussi kuittaa.
Viimeiset mestaruussikarit sillä erää poltettiin 1969. Viimeinen tanssi oli vakuuttava. Seinäjoen Maila-Jussit oli hopealla, mutta peräti yhdeksän pistettä KPL:n takana. KPL vei tuplan voittamalla myös ensimmäistä kertaa pelatun Suomen cupin.
Anssi Vesala (2+39) sivalteli lyöjäkuninkaaksi ja pokkasi kauden päätteeksi Vuoden pesäpalloilijan tittelin.
– Yhdessä vaiheessa koko joukkue oli yhtä pelaajaa lukuun ottamatta Kouvolan lyseon kasvatteja. Ja sitä paitsi Longan ja Vesalan isoäidin alkuperäinen sukunimi oli Raussi, virnistää Timo Raussi joukkueen yhtenäisyydelle.
Millaista merkkipeli on tuohon aikaan?
– Pelasimme kaksi vuotta samalla merkillä niin, että vain yhdessä ottelussa jouduttiin sitä vaihtamaan. Tapana oli, että yksi tietty väri viuhkassa laittoi merkin päälle. Ryhdyin ajattelemaan asiaa päinvastoin. Meillä punainen väri viuhkan laidassa kielsi merkin. Viuhkan asennosta riippui, otettiinko väärää (syöttöä) pois. Ja merkki tuli automaattisesti päälle väärän jälkeen, Raussi kertaa.
– Heti vieraspelien jälkeen ensimmäisenä vuonna (1967) ei puhuttu ottelusta mitään. Halusin joukkueen rauhoittuvan ensin. Kun oli ajettu vaikka tunnin verran, pysähdyimme johonkin luontoon ja kävimme läpi onnistumiset ja ne mokat, joita ei saanut enää toistaa. Tarkoitus oli kehittää itseäni pelinjohtajana ja valmentaa pelaajia tulevaan.
Huonosti ei mennyt edes uuden vuosikymmenen aluksi 1970, mutta UPV otti ensimmäisen mestaruutensa kuusi pistettä KPL:n hopeajoukkueen edellä. KPL:lle 1970-luvun alkupuoli toi sijat 2–6–3–8–9–4, kunnes tärppäsi vielä kertaalleen.
Kotkassa rehtorina työskennelleen Raussin tauko kesti aluksi kolme vuotta, mutta hän palasi kahdesti KPL:n viuhkaan vuosiksi 1974–77 ja 1982.
– Vuonna 1974 ryhdyin kouluttamaan joukkuetta tavoitteena voittaa mestaruus kolmen vuoden kuluttua. Lupasin 1974, että jokainen 12 pelaajasta pääsee pelaamaan vähintään kolmanneksen otteluista. Kyllä Vitikaisen Mikkokin välillä sanoi sen harmittaneen, kun joutui hyvänkin pelin jälkeen vaihtopenkille.
Vuoden 1976 Suomen mestaruuden KPL voitti vähintään yllättäen, vaikka hopealle sijoittunut SMJ jäikin kuuden pisteen päähän. Mestaruus ratkesi hyvissä ajoin Jokioisilla. Kultaa juhliittiin kotimatkalla Forssassa suihkulähteessä. Neljästä tappiostaan KPL koki toiseksi niukimmankin viiden juoksun erolla. Vastaavasti tiukkoja voittoja tuli tukussa. Kotonaan tappioton Kopla löi Kouvolassa SMJ:n 5–4, Kankaanpään Mailan 4–3 ja Vedon 2–1. Vieraissa juoksun voitto haettiin Ulvilasta 2–1 sekä putoajilta Jokioisilta 4–3 ja Haminasta 9–8.
Raussin tavoin lukkari Lonka ja kakkosvahti Matti Lautala voittivat viidennen SM-kultansa. Koppari Vitikainen aloitti taipaleensa yhä yhdeksi harvoista mestaruuden kolmessa seurassa voittaneista pelaajista.
Raussi oli varmaankin jollain tavalla perfektionisti.
– Vuonna 1969 tavoitteenamme oli voittaa kauden kaikki pelit. Hyvin meni siihen asti, kunnes mestaruus ratkesi. Sitten hävittiinkin kolme ottelua neljästä viimeisestä. Sitäkään ei siis saatu aikaiseksi! Jos pelinjohtaja antaa kaikkensa, uskon, että neljässä vuodessa kaikki on ammennettu tyhjäksi, Raussi pohtii.
– Vuonna 1982 putosimme sarjasta viimeisellä pelinjohtajakaudellani. Olin hölmö, kun en ymmärtänyt lopettaa. Kun kesätauko tuli, kaksi pelaaja joukkueesta halusi harjoitella. Muut ilmoittivat lähtevänsä lomalle.
Raussin olohuoneen ikkunasta Espoon Olarissa avautuu maisema kohti etelää. Hyvällä kelillä voisi nähdä meren lisäksi televisiotornin Virosta. Kesällä maisemat ovat saman oloiset, kun pienimuotoinen muuttokuorma on ajettu Kirkonmaan saareen Kotkan edustalle.
– Saaren rannasta on mökille vielä kolme kilometriä, mutta nykyään kuljetukseen voi onneksi saada jo autonkin mukaan, Raussi sanoo.
Kouvolassa Raussi käy hyvinkin katsomassa yhä pelin kaudessa.
– KPL arvostaa vanhoja mestareitaan hienosti. Voimme mennä ennen ottelua syömään vip-tiloihin vanhojen mestarien pöytään, Raussi kehuu.
Raussi toimi aikanaan PPL:n liittohallituksessa. Sen aikakauden sääntömuutoksiin kuuluivat vapaataipaleen antaminen ykköselle yhdellä (aiemman kahden sijaan) väärällä syötöllä ja rajoitusalueelle menneiden yliheittojen etenemisrajoitus yhden pesän yli.
Mitä nykypesäpalloilussa pitäisi muuttaa?
– Voisi kokeilla sisävuoron pelaamista yhdellä lyöntikierroksella, vaikka vapaalla lyöntijärjestyksellä ja niin, ettei palojen määrällä olisi väliä. Aikanaan ehdotin kenttien tekemistä samankaltaisiksi, mutta kokeilussa siihen pelaajat laittoivat homman tarkoituksella läskiksi.
On aika lopettaa haastattelu. Raussi siirtyy katsomaan yleisurheilun Timanttiliigan osakilpailua.
– Olin aikanaan kymmenottelun piirinmestari. Kun eräänä vuonna katsoin piirinmestaruuskisojen tuloksia, laskin, että olisin ollut mitaleilla yli kymmenessä lajissa. Tämän kommentin perusteena eivät ole omat tulokseni vaan nykyinen yleisurheilun taso ja harrastajamäärät, Raussi harmittelee.
Maltillisesta palkintokaapista löytyy vain kaksi pesäpalloilun kultamitalia.
– Pelinjohtaja sai SM-mitalin vasta 1970-luvulla, kuuluu Raussin perustelu.
Timo Raussi
- Syntynyt 5.9.1936
- Seurat peliuralla: Myllykosken Kilpa-Veikot (SM-sarjassa 1953–55, suomensarjassa 1956–59) ja Kouvolan Pallonlyöjät (SM-sarjassa 1960–66)
- Seura pelinjohtajana: Kouvolan Pallonlyöjät
- Pelaajana pääsarjassa kymmenen kauden aikana 153 ottelua, joissa 6+78 lyötyä ja 150 tuotua juoksua
- Pelinjohtajana loppusarjoineen 205 pääsarjaottelua, joissa voittoprosentti 60
- Pelaajana Suomen mestaruus 1966 ja SM-hopeaa 1960
- Pelinjohtajana Suomen mestaruus 1967, 1968, 1969 ja 1976 sekä kaksi himmeämpää mitalia
- Pelannut kaksi Itä–Länttä ja kaksi Liitto–Lehdistöä sekä ollut pelinjohtajana neljästi Itä–Lännessä ja kahdesti Liitto–Lehdistössä
Pesäpallon kunniagallerian jäsen numero 42, Timo Raussi
Korjattu kuvateksti 25.5. klo 8.47: Timo Raussilla on yksi Suomen mestaruus pelaajana (1966).
