Marja Solakivi (os. Lehmusto) debytoi tyttönimellään Lehmusto Itä–Lännessä vain 15-vuotiaana tultuaan valituksi Hyvinkäällä 1965 pelattuun otteluun. Siihen aikaan turkulainen naispesäpalloilu oli kovassa kurssissa, mutta Solakivikin haki suurimmat saavutuksensa Helsingistä.
– Pääsin pelaamaan pesistä lukion joukkueessa. Kotipihalla pelattiin neljää maalia tennispallolla. Olisin halunnut taitoluistelijaksi, mutta satuin asumaan lähellä pesäpallokenttää, muistelee Solakivi uransa alkutaipaletta.
Solakivi valittiin Vuoden naispesäpalloilijaksi kahdesti (1970 ja 1973) Lehmustona ja uudelleen kahdesti (1975 ja 1976) Solakivenä. Merkittäväksi asian tekee se, että useammin Vuoden naispesäpalloilijan tittelin on saanut vain Solakiven joukkuekaverina PuMun mestarijoukkueessa kaksi kautta pelannut Tuula Rantanen.
Solakivi oli liki koko uransa sisäpelissä numero yksi ja ulkopelissä sieppari. Tuulenhalkojan roolissa hän saavutti etenijäkuningattaruuden kahdesti. PuMun mestariryhmässä hän toi noina vuosina (1974–75) ensin 14 pelissä 35 juoksua ja jälkimmäisellä kaudella yhdeksässä ottelussa 29 juoksua.
– Jouduin olemaan nopeuteni takia yhtä kautta lukuun ottamatta aina numero yksi. Tuula Uuttu löi minut näpäyksellä kakkoselle, Pia Viertonen näpäytti kolmoselle ja joskus kotiinkin sekä Tuula Rantanen löi kotiin, mutta hän ei paljoa näpäytellyt, Solakivi hymähtää.
Hämmentävää olikin, että PuMun vuoden 1973 hopeajoukkueessa Solakiven hihassa oli numero neljä. Tulosta syntyi, sillä 2+29 lyötyä juoksua kymmenessä pelissä toivat hänelle sinä vuonna lyöjätilaston nelossijan. Kesä oli hänen viidestä PuMu-vuodestaan ainoa, joka ei päättynyt mestaruusjuhliin.
Siirtyminen seitsemän Lännen Pallossa pelatun pääsarjakauden jälkeen PuMuun oli Solakivelle hyvin luonnollinen. Hän opiskeli Helsingissä liikunnanopettajaksi.
– Olin tosin silloinkin kesällä Turun suunnassa hautausmaalla kesätöissä. Sain lähteä töistä puoli tuntia muita aiemmin, kun en tupakoinut ja tarvinnut tupakkataukoa. Poikaystäväni ja tuleva lasteni isä Kari (Solakivi) kuljetti mua usein Helsinkiin. Joukkueharjoituksia oli tuohon aikaan toki vain kahdesti viikossa, ja viikonlopun peli päälle.
– PuMu oli todella hyvä joukkue ja Olli Nurmi aivan ihana valmentaja!
Stadilaista Marja Solakivestä ei todellakaan tullut. Sen kuulee jo hänen murteestaan. Vaikka Solakivi valittiin neljästi Vuoden naispesäpalloilijaksi, ei hänestä ole löytyä viiden PuMun kauden ajoilta minkäänlaista haastattelua, ei edes Pesäpalloliiton julkaisuista.
– Kun ei mua kukkan tuntenu siel. Mää vaan nautiskelin ja pelasin kaikki kesät, Solakivi naurahtaa.
Pesäpallouransa jälkeen Solakivi siirtyi lentopalloilemaan alasarjoihin Perniön Urheilijoihin. Työuransa hän teki liikunnanopettajana Perniössä.
– Aluksi ajoin töihin Turusta, mutta lapsien oli hyvä kasvaa pienessä Perniössä.
Solakivi siirtyi eläkkeelle polvileikkauksen jälkeen 60-vuotiaana. Jo kolmisenkymmentä kesää hän on kierrellyt golfkenttiä, nykyisin tasoituksella 23. Pesäpallokatsomoissa hänet on nähty satunnaisesti viime vuosinakin.
– Lännen Pallon pelejä kävin katsomassa pitkään, mutta nythän laji on vähän huonoissa kantimissa Turussa. Miesten peleissä hämmästelen pomppujen lyömistä, vaikka onhan sekin tietysti taito. Nyt lajissa jotkut pelaajat eivät mene lainkaan kentälle. Ennen vain syöttäjää säästettiin sisäpelissä liialta rasitukselta.
MARJA SOLAKIVI (os. LEHMUSTO)
- Syntynyt 27.11.1949
- Seurat pelaajauralla: turkulainen Lännen Pallo ja helsinkiläinen Puna-Mustat
- Pääsarjassa loppusarjoineen 127 ottelua, 17+162 lyötyä ja 300 tuotua juoksua
- Neljä Suomen mestaruutta, SM-mitalisaldo 4–1–0
- Pelannut kahdeksan Itä–Länttä
- Vuoden naispesäpalloilija 1970, 1973, 1975 ja 1976
- Etenijäkuningatar 1974 ja 1975
