Vesa Liikala on pyörinyt Vimpelissä Saarikentän maisemissa yli puoli vuosisataa. SM-mitalit legendan piti hakea naapurista Alajärveltä, mutta vimpeliläinen Liikala on ollut aina. Tuoreen tuntuman huippupesäpalloiluun pitää yllä Liikalan vävypoika Olli Heikkala.
– Vaikka välillä pelaammekin keskusteluissa hieman erilaista pesäpalloa, eivät desibelit ole nousseet. En myöskään tunnusta olevani keskusteluissa alakynnessä. Olemme saaneet kumpikin kertoa näkökantamme, on Heikkala todennut Tomi Ollin tekemässä haastattelussa Iltalehdessä.
– Joskus jotain puhutaan, vaikka mikä minä olen neuvomaan, Liikala hymähtää.
Heikkala on jo kolminkertainen Suomen mestari. Appiukko Liikalan palkintokaapista löytyy vain kaksi SM-pronssia, mutta tukku henkilökohtaisia ykköspalkintoja.
Liikalan kirkkaimmat saavutukset ovat kaksi etenijäkuninkuutta, valinta Vuoden pesäpalloilijaksi ja valinta kahdesti Itä–Lännen parhaaksi. SM-mitalit tulivat Alajärven Ankkurien paidassa 1984–85. Ainoan mestaruutensa Liikala voitti Vedon B-pojissa.
– Kun aloitin pesäpalloilun, se oli hauskaa peliä kivassa seurassa. Nykyään tämä on paljon kovempaa, kuvaili Liikala peliuransa loppupuolella 1990-luvun puolivälissä Arto Pietilän kirjassa Pesiksen legendat.
Vuoden parhaan pesäpalloilijan titteli napsahti kohdalle 1994, jolloin Liikala voitti toisen etenijäkuninkuutensa tuotuaan runkosarjan 34 ottelussa 61 juoksua. Kärkilyöntitilastossa hän oli kakkonen 223 onnistumisella. Pääsarjapelaajat äänestivät Liikalan parhaaksi sisäpelaajaksi, joka palkitaan Kultaisella mailalla.
Liikalan lajivalinta osui varmasti kohdalleen, vaikka muutakin kuin pesäpalloilua tuli tehtyä. Piiritasolla Liikala kilpaili nuorena pikajuoksussa. Sadan metrin ennätysaika oli 11,1.
Vimpelissähän pesäpalloilua ei voinut välttää. Lisäksi isä Paavo Liikalalla oli pelitaustaa suomensarjasta ajalta, jolloin se oli toiseksi korkein sarjataso.
– Pikajuoksut päättyivät alle 20-vuotiaiden piirinmestaruuteen 200 metrillä, Liikala muistelee.
Liikala muistetaan siitä, että voimaa löytyi reisien lisäksi myös vahvasta yläkropasta.
– AIV-rehukuorman purkaminen yksin torniin kotitilalla oli hikinen homma. Silloin tuli keskivartalon treeni luonnostaan, jolloin pystyi treenaamaan punteilla tosissaan, Liikala muistuttaa.
Liikalan peliajoista 1990-luku oli kiistatta pesäpalloilun kulta-aikaa. Silloin lajin suurimmat tähdet paistattelivat valtakunnan julkisuudessa.
– Kaikkihan tietävät mihin asti sitä aikaa kesti, mutta oli se kulta-aikaa. Laji oli kovassa nosteessa ja suurimmassa suosiossaan. Pelaajat tienasivat suhteessa aika varmasti silloin paremmin kuin nykyisin. Sitten homma, pelaajamarkkinat, ylikuumeni, Liikala kuvailee.
Liikala ei paljon kotimaisemistaan poistunut. Kasvattajaseurassaan Vimpelin Vedossa hän pelasi pääsarjatasolla viiteen otteeseen, koska Veto käväisi 1980-luvulla pariin kertaan Ykköspesiksessä. Naapurikaupungin Ankkureita hän edusti Alajärvellä kolmella rupeamalla. Ainoan kautensa Etelä-Pohjanmaan järviseudun ulkopuolella Liikala vietti 1997 edustaessaan Oulun Lippoa.
Vimpelin ja Alajärven runsaan 20 kilometrin etäisyys oli seuraa vaihtaneelle pelaajalle ainakin henkisesti pidempi.
– Ankkureissa pelatessani ei vastaantulijan käsi Vimpelin raitilla aina noussut. Kohtelu oli kotikylässä paljon raakempaa silloin! Pelien aikana tuli sanaharkkaa, mutta selvähän se oli, että satakertaisesti tulee takaisin. Pesäpalloilu on Pohjanmaalla elämää suurempi asia, Liikala kuvailee.
– Lähellä olin mennä Kaisaniemen Tiikereihin, mutta jälkikäteen voi sanoa, että ehkäpä tein paremman valinnan. Lipossa pelasin oikeastaan yhdellä jalalla. Loukkasin jalan treeneissä. Rustoa rapsittiin, mutta jalasta ei enää tullut oikein pelikelpoista. Polvi keräsi nestettä, 80 millilitraa keräiltiin sieltä välillä pelien jälkeen.
Kultaisin sauma Liikalan uralla oli kenties kesällä 1986.
– Eniten kirveli välierätappio silloin Siilinjärvelle. Väitän, että meillä oli parempi joukkue ja kotietukin, mutta siilinjärveläiset menivät loppuotteluihin voitettuaan Alajärvellä.
– En vain sattunut olemaan oikeissa joukkueissa oikeisiin aikoihin. Vimpelissä ei ollut mahdollisuuksia silloin mitaleilla. Lipossa joukkue ei ollut vielä silloin hitsautunut yhteen, ja loukkaantumisiakin tuli. Pelaajauran jälkeen alkoi Vedon nousu, kun oltiin velimiehen kanssa pelinjohdossa. Se oli iso asia. Joukkue rämpi monta vuotta, mutta sitten vuosikymmen oli melkoista juhlaa.
Ura loppui 35-vuotiaana, yhden välivuoden jälkeen Ankkurien paidassa kesän 1999 jälkeen. Jäähdyttelijä Liikala ei ollut siinäkään vaiheessa. Runkosarjan 26 pelin saldo oli 3+25 lyötyä ja 23 tuotua juoksua sekä 150 kärkilyöntiä.
– Olin jo niin vajaakuntoinen, ettei pelaamista tullut enää mitään. Ulkopelissä sen huomasi, kyllähän lyöntihomma vielä kävi yhdelläkin jalalla, Liikala kuvailee.
Liikala muistetaan kopparina, mutta pelipaikka löytyi vasta pääsarjatasolla ja lähinnä sattumalta. Ensimmäiset pääsarjaottelunsa Liikala pelasi kesällä 1981.
– Ankkureissa ensimmäisellä reissulla pelasin siepparina ja kolmosvahtina. Siirryin koppariksi Vedon nousuvuonna 1989. Kokeilin takana, kun koppareista oli joukkueessa pulaa.
Melkoiseksi erikoisuudeksi Liikalan uralla jäivät vuodet 1998–99. Liikala oli naisten Itä–Lännen kakkospelinjohtaja 1998, mutta pelasi vielä itse miesten Itä–Lännen 1999!
– Pari vuotta olin Vedon naisten pelinjohtajana peliurani jälkeen.
Määritelmä vähättelee Liikalan roolia kaarella, vaikka viuhkaa hänellä onkin nähty kädessä harvemmin. Hänellä on SM-pronssia Vedosta kakkospelinjohtajana. Liikala on toiminut Superpesiksessä mm. Risto Ojanperän ja Matti Iivarisen rinnalla.
– Lähinnä olen ollut mailamiehenä eli kakkospelinjohtajana. Olinkohan niin tulisieluinen, ettei viuhka sopinut oikein hyvin käteen. Jäin liian usein kiinni edelliseen tilanteeseen, määrittelee Liikala umpirehellisesti.
Pesäpalloilulle ja erityisesti Pohjanmaan järviseudun sellaiselle Liikala on tehnyt huiman palveluksen yhdessä Kari Kleemolan kanssa juniorijoukkueissa.
– Vedimme junnuporukkaa, joka voitti parhaimmillaan 54 peliä putkeen. Vanhemmalle ikäryhmälle joskus hävittiin joka toinen vuosi, kun joukkue oli nuorempaa ikäluokkaa. Kiteen kanssa pelattiin kerran tasapeli. Vedon nykyisessä edustusjoukkueessa ryhmästä ovat Aleksi Lassila ja Lauri Vihriälä. Joka toinen vuosi porukassa oli myös Mikko Vihriälä.
Menneenä kesänä Liikala keskittyi lehtereillä katsojan rooliin.
– Jossain Vedon Ruutu-lähetyksen peleissä olin kommentaattorina.
Peliurallaan Liikala toimi mielenterveyshoitajana. Nykyisin hän on yrittäjä. Mitä tekee Toiminimi Vesa Liikala?
– Pihapuiden kaatoa, kantojyrsintää ja kaikenlaista metsäasioihin liittyvää. Tänään sahasin Vimpelin hautuumaalla hankalasti kaadettavia puita, lopettaa Liikala puhelinhaastattelun.
Vesa Liikala työn ääressä loppuvuodesta 2022.
VESA LIIKALA
- Syntynyt 7.10.1963
- Seurat pelaajauralla: Kasvattajaseura Vimpelin Veto, Alajärven Ankkurit ja Oulun Lippo
- Pääsarjassa jatkosarjoineen vuosien 1981–99 aikana 443 ottelua, 50+263 lyötyä ja 563 tuotua juoksua
- Vuoden pesäpalloilija 1994
- Etenijäkuningas 1985 ja 1994
- Kaksi SM-pronssia
- Pelannut 12 Itä–Länttä vuosina 1993–2001 ja kuusi Liitto–Lehdistöä
