Valitse sivu

Pentti Paavola voitti HP:n riveissä kolme Suomen mestaruutta: ensimmäisen sotavuonna 1943, seuraavat vuosina 1947 ja 1948. Hän pelasi myös joukkueessa, joka voitti vuoden 1939 juniorimestaruuden. Itä–Länsi-otteluissa Paavola pelasi kuusi kertaa vuosina 1945–1950, ja vuonna 1947 hänet valittiin ottelun parhaaksi pelaajaksi. Suomen parhaaksi pesäpalloilijaksi Paavola valittiin 1948 ja parhaaksi lukkariksi 1949. Lisäksi hän pelasi PPL–TUL-otteluissa vuosina 1946–1948, PPL–lehdistöotteluissa sekä näytöskiertueilla Ruotsissa. 1940-luvun lopulla hän voitti Kymenlaakson osakunnan joukkueessa kolme Helsingin yliopiston akateemista pesäpallomestaruutta, ja varsinaisen peliuransa jälkeen hän pelasi vielä jonkin aikaa Katajanokan Haukoissa 1950-luvulla.

Lukkari Pentti Paavola alhaalla keskellä Haminan Palloilijoiden mestaruuskuvassa 1947.

Pentti Paavola harrasti pesäpalloa pikkupojasta lähtien: lyöntejä harjoiteltiin kotiliiterin seinään, ja kesäisin kokoonnuttiin joka ilta ympyräkaupungin kauppatorille pelaamaan. Taidot karttuivat, ja Paavola löysi paikkansa lukkarina, jota tuiman katseen ja kylmähermoisen pelitekniikan vuoksi ryhdyttiin kutsumaan Kobraksi. Hän hallitsi korkeat syötöt ja taitavat heitot. Into pelata oli niin suuri, että omista ylioppilasjuhlistaan keväällä 1941 Paavola kiirehti pelimatkalle heti saatuaan valkolakin päähänsä. Joskus taas joukkuetoverit joutuivat pidättelemään lähtevää junaa, kun aamu-unista lukkaria ei näkynyt asemalaiturilla: ”Ei vielä saa lähteä, Paavola puuttuu!” – 1940-luvulla kulki Haminaankin vielä juna.

Aktiiviuransa jälkeen Pentti Paavola toimi yli 20 vuotta Pesäpalloliitossa useissa luottamustehtävissä, esimerkiksi varapuheenjohtajana sekä liittojohtokunnan ja työvaliokunnan jäsenenä. Hänelle myönnettiin liiton kultainen ansiomerkki vuonna 1968. 2000-luvulla hän lahjoitti ison osan laajaa pesäpalloarkistoaan Vimpelin Pesäpallomuseoon.

Pentti Paavola seurasi pesäpalloa elämänsä loppuun saakka ja nautti tunnelmasta pelikatsomossa, jonne hän 1960- ja 70-luvuilla vei mukanaan ison joukon sukulaislapsia. Pelaajissa hän arvosti erityisesti vahvaa, monipuolista lyöntitekniikkaa ja älykästä pelisilmää. Lapsenlastensa ja näiden ystävien kanssa hän pelaili pesäpalloa Virolahden mökillä vielä yli 80-vuotiaana, ja vanhan mestarin pallon- ja mailankäsittely teki nuoriin vaikutuksen.

Paavola kuului sukupolveen, jonka nuoruuden sota mullisti. Hän palveli jatkosodassa Suomenlahden saarilla, muun muassa Suursaaressa ja Ulko-Tammiossa. Ammatiltaan hän oli oikeusneuvosmies. Pisimmän työuransa hän teki Helsingin Raastuvanoikeudessa ja jäi eläkkeelle Helsingin kaupungin kiinteistötuomarin virasta. Eläkevuosinaan Paavola lauloi muun muassa Viipurin Lauluveikoissa ja Helsingin Sotaveteraanikuorossa, jonka viimeisiä rintamalla palvelleita laulajaveljiä hän oli.

Lähde: Helsingin Sanomat 16.8.2020

Pentti Paavola oli luonteeltaan sydämellinen ja vaatimaton ihminen, jonka elämässä tärkeintä oli oma perhe. Hän avioitui vuonna 1950 proviisori Mailis Toivosen kanssa, ja pitkän onnellisen taipaleen jakanut pariskunta ehti viettää 70-vuotishääpäiväänsä toukokuussa 2020. Rakkaus vaimoon sekä tyttäreen ja tämän perheeseen näkyi arjen huomaavaisuutena sekä ehtymättömänä auttavaisuutena. Perheen perinteisiin kuuluivat isoisä Pentin laatimat tietovisat ja sanapulmat, ja sanaristikoita hän ratkoi päivittäin. Hän luki erityisesti tietokirjallisuutta ja elämäkertoja sekä siteerasi mielellään Aleksis Kiven ja J. L. Runebergin tuotantoa.

Pentti Paavola oli vanhanajan herrasmies, jolla oli jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle sanottavana ystävällinen sana.

Satu Grünthal
Kirjoittaja on Pentti Paavolan tytär

Maaseudun Tulevaisuus 5.12.2017: ”Itsenäisyyttä puolustanut sotaveteraanipariskunta arvostaa sivistynyttä Suomea”