”Taulupojasta alkoi tasan kolmekymmentä vuotta sitten laji-innostus Utajärven kirkonkylän kentällä, kun Utajärven, silloisen kotikuntani, Kuohun monen ikäisistä pelaajista koostunut piirisarjajoukkue pelasi alueen muita seuroja vastaan. Näitä olivat muun muassa Yli-Iin Naseva, Ruukin Into, Oulujoen Kiekko ja nykyisin Superpesiksessä pelaavan Antti Kiiskisen syntymäkunnan joukkue Kärsämäen Kataja. Samana vuonna pesäpallon SM-sarja muutti nimensä Superpesikseksi. Pääsinpä minäkin myös takatuomarin vastuulliseen tehtävään, vaikka tuomarikorttia ja koulutusta ei ollut.
Naapurikunnassa Muhoksessa keltamustissa peliasuissa paukuteltiin henkseleitä, kun Pallo-Salamat pelasi lajia paljon etevämmin. Kummienoni vei Kainuussa minut katsomaan lajia Sotkamoon. Jymystä tulikin heti ensimmäisenä kesänä nopeasti suosikkiseura ja laji imaisi lopullisesti mukanaan. Oma pelaajakipinä ei syttynyt – ehkäpä sen ymmärtää nyt, kahdella puuttuvalla tekijällä: Intohimon puute liikuntaan ja yhtä lailla kilpailemiseen. Koululiikunnassa voittaminen ei ollut minulle koskaan tärkeää.
Pesäpallo vei Harri Holtinkosken mennessään.
Vaikka 1990-luvulla oli lama, pesis toi ilon aiheita. Hämmästelin Jymyn pelaajista etenkin Janne Vuorisen taitavia vaihtolyöntejä, mutta yhtä lailla saman miehen röyhkeää etenemistä pesienväleillä. Monta metriä kärkkynyt pikakiitäjä oli otteiltaan ihan muuta kuin oppitunneilla tapahtuneet juoksemiset lajissa muutama vuosi aiemmin. Vaikka oma joukkue menestyi, elämykset olivat tärkeämpiä, kuten vuoden 1993 Itä-Länsi kovassa vesisateessa: Kolmospesän takana juoksut saivat tanssimaan legendaarisen Hurriganes-yhtyeen hitin tahdissa.
Myöhemmin suosikkipelaajia löytyi myös vastustajien peliasuista. Riku Kytösalmen ajoittain itsepäisetkin otteet Oulun Lipossa vakuuttivat, taiteeseen rinnastettavia suorituksia mailan varressa teki kiteeläinen Janne Monni. Naisten puolella Anu Turpeisen, joka itselleni on jäänyt mieleen selvästi lukkarina numero 1, nimesin monien miesten pelejä pelkästään seuranneiden riemuksi parhaaksi lukkariksi.
Pettymyksiäkin mahtui katsomoelämyksiin. Yhtä lailla ystäväni soitteli minulle joskus kesken maakuntalaulun laulamisen, kun kyseli, onko peli jo päättynyt. Eri paikkakunnilla on tullut lajia nähtyä ja eri seuroja, lisäksi 2003 olin Satakunnassa aikuisena pesäpalloleirillä. Samana vuonna kirjoitin ensimmäiset jutut lehteen lajista ja pääsinpä samana vuonna kirjoittamaan myös Itä-Lännestä.
Kirjoitin myös vuosina 2010-16 pesisblogia nimeltään Supervuoro, jossa oli paljon haastattelujani, analyysejä ja superpesisotteluiden tuloskertaus usein samana iltana otteluiden päätyttyä. Blogin punainen lanka oli alusta alkaen tasa-arvo. Halusin antaa yhtä paljon näkyvyyttä niin naisten kuin miestenkin Superpesikselle. Viime kesä meni Oulun Lipottarien viestintätehtävissä ja lapseni pesiskouluvanhempana.
Yksi unelma toteutui. Harri Holtinkoski sai kunnian heittää avausheiton ja jakaa parhaiden pelaajien palkinnot Lipottaret-Pesä Ysit -superpesisottelussa viime vuonna.
Nyt vuonna 2019, taulupoikaelämästä on kolmekymmentä vuotta mennyt. Tänä vuonna edelleen vien lasta hänen lajiharrastukseensa, mutta eilen lähdin mukaan itsekin 44-vuotiaana puulaakipesisjoukkueeseen harjoittelemaan ihan nollasta. Päivää myöhemmin muistan ohi nopeasti viuhuneet pallot kiinniottoyrityksissä, muutaman osuman lyönneissä ja lähimpänä omat jalat, jotka ovat hieman jumissa. Kuitenkin entinen lyöjäjokeri sanoi eilen ennen treeneihin menoa, että onnistunut lyönti saa ilmeen hymyyn itse kullakin ja niin kävi minullakin. Lajia voi harrastaa monin tavoin ja rakkaan lajin hyväksi voi tehdä monenlaisia asioita. Kaikkia tarvitaan ja monella eri tasolla, olipa kyse kahviotalkoolaisesta tai juuri sen oman suosikkiseuran ulkopelitaiturista. Koskaan ei ole liian myöhäistä liittyä omalla osuudellaan osaksi pesisperhettä, tavalla tai toisella omien kiinnostusten mukaan.”
Harri Holtinkoski
Pesäpallolle sydämensä menettänyt sekatyöläinen
