Kim Karjalainen 9.-luokkalainen, vuonna 2003 syntynyt pesäpalloilija. Hän on alun perin Helsingin Puna-Mustien kasvatti ja aloittanut pesäpallon vuonna 2013. Ensimmäiset kolme kautta hän pelasi Puna-Mustissa, joista hän siirtyi keväällä 2017 Roihuvuoren Roihuun. Tässä kirjoituksessa hän kertoo hieman omaa pesäpallotaustaansa sekö omia näkökulmiaan pesäpallon kehittämiseen pääkaupunkiseudulla sekä kertoo työharjoittelustaan Pesäpalloliitossa.
”Aloitin harjoitteluni Pesäpalloliitossa 12.11.2018. Halusin liittoon TET-harjoitteluun nimenomaan siksi, että näkisin miten koko pesäpallotoimintaa ja Superpesistä pyöritetään. Harjoitteluni tulisi olemaan puolentoista viikon mittainen.
Päädyin alun perin pesäpallon pariin kuusi vuotta minua vanhemman isoveljeni Jan Karjalaisen kautta. Hän oli aloittanut pesäpallon vuonna 2010 ja harrastanut sitä jo 3 vuotta ennen minua, niin ikään Puna-Mustissa, joten lajivalinta tuntui luontevalta. Olin toki jo pelannut salibandyä kerran viikossa ja pelaan edelleen, mutta pesäpallo kesälajina kiehtoi enemmän.
Parasta pesäpallossa on itse pelaaminen, ja tietenkin, onnistumiset. Myös joukkuekaverit ja pelimatkat sekä leirit ovat mukavia, ja antavat ehkä pientä buustia synkkään harjoittelukauteen. Se, että tietää, mitä kohti harjoittelee ja näkee kehitystä, on tärkeää.
Omat tähtäimeni pesäpallon suhteen ovat vielä aika pitkälti auki. Harjoittelen tällä hetkellä Puna-Mustien tehoryhmässä, joka harjoittelee yhdessä muutaman suomensarjan pelaajan kanssa Tuomas Nissisen alaisuudessa. Kyseisessä ryhmässä on mukana 99-03 -syntyneitä pelaajia pääkaupunkiseudulta. Olen liittymässä myös mukaan Tahkon C-poikien joukkueeseen, jossa harjoittelee tällä hetkellä myös kolme muuta tehoryhmän jäsentä. Itse olen ajatellut, että kuljen pesäpallon kanssa aina kausi kerrallaan, ja pyrin juuri sillä kaudella tekemään parhaani ja nousemaan niin ylös kuin mahdollista. Paikka suomensarjassa toki houkuttelisi, muuta luulen, että sitä paikkaa saa vielä ainakin vuoden verran odottaa.
Koulussa harvemmin omaa harrastustani ihmetellään, ehkä lähinnä joku saattaa kysyä, pelataanko pesistä Helsingissäkin ja varsinkin opettajat kyselevät myös tästä. Silloin tällöin myös metrossa tai bussissa matkalla harjoituksiin joku saattaa tulla kyselemään ja varsinkin vanhemmat ihmiset saattavat intoutua kertomaan muistojaan, kun ovat pelanneet pesäpalloa aikoja sitten.
Pesäpallolta Helsingissä ja myöskin pääkaupunkiseudulla toivoisin enemmän näkyvyyttä sekä vielä suurempaa yhteistyötä seurojen välillä. Välillä haikeasti katselen paikallislehdistä, kuinka siellä koko sivun kokoisilla mainoksilla houkutellaan nuoria ja etenkin lapsia jalkapallon, jääkiekon, salibandyn ja koripallon pariin jo pienestä pitäen. Harvemmin törmää sellaisiin mainoksiin, joita olisi tehty pesäpalloseuroista. Lisäksi, mikä itsellä ainakin pisti silmään tämän vuoden keväällä, kun Sotkamon Jymy ja Hyvinkään Tahko pelasivat Superpesisottelun Helsingissä, mainoksia oli erittäin vähän. Itse sain tietää ottelusta oman Nimenhuutomme kautta, joka ei siinä mielessä lajia harrastavalle ole huono; kunhan tiedon vain saa jostain. Mutta. Mistä tämän tiedon sitten saa henkilö, joka ei lajia harrasta eikä tunne? Itse koen, että nämä “näytösottelut” ovat juuri kohdistettu niille ihmisille ja sille osalle Helsingin väestöstä, jotka eivät pesäpalloa tunne. Tuskin kukaan ei-laji-ihminen lähtee Helsingistä autolla tai junalla Hyvinkäälle katsomaan viikonloppuna Superpesistä, arki-illoista puhumattakaan. Eli jos ihmiset eivät mene lajin luokse, on laji tuotava heidän luokseen. Ja silloin mainostamisen pitää olla myös kohdillaan.
Työharjoitteluni on ollut mukava, ja erilaisia työtehtäviä on riittänyt. Pääosin olen ollut toimistolla, jossa olen mm. laskenut Google Analytics –ohjelmalla eri superpesisseurojen nettisivujen kävijämääriä sekä laskenut pesäpallon lisenssipelaajien määriä Suomessa. Keskiviikkona sainkin sitten hieman erilaista ohjelmaa; pääsin käymään seurakehittäjä Aleksi Järviahon kanssa käymään päiväkodissa esittelemässä pesäpalloa. Noin tunnin settiin kuului polttopalloa, pesänryöstöä pesäpalloon liittyvillä tehtävillä sekä tunnelipesistä. Vauhtia riitti alusta saakka, ja kun tunnin jälkeen esitimme kysymyksen, ”kuinka monella oli hauskaa”, kaikkien kädet nousivat ylös. Ehkä sieltäkin saamme taas ainakin muutaman harrastajan pesäpallon pariin. Tunnin aikana ja sen jälkeen huomasin, kuinka arvokasta työtä seurakehittäjät Aleksi ja Mauri Tunkelo pääkaupunkiseudulla tekevät. Toki muissakin maakunnissa, mutta erityisesti täällä, missä suurin osa Suomen väestöstä asuu.”
Kim Karjalainen
Kruununhaan yläaste, Helsinki
